mielipide / lokakuu 6, 2014 - 15:17 / päivitetty lokakuu 8, 2014 - 13:40

Eurooppa ja Venäjä tarvitsevat toisiaan

Sakari Linden

Ukrainan kriisi on asettanut lännen ja Venäjän taas vastakkain ja uuden kylmän sodan partaalle. Ristiriidat ovat suuria, mutta eivät välttämättä sovittelemattomia. Osapuolet tarvitsevat toisiaan niin taloudellisesti kuin strategisestikin. Euroopan ja Venäjän suhteisiin liittyvien yhteistyön etujen ja konfliktin riskien vuoksi sopu on tulevaisuudessa toivottavaa. Avainasemassa suhteiden liennyttämisessä on toisen osapuolen erilaisuuden hyväksyminen ja sotilaallisen jännitteen liennyttäminen.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina länsimaat elättelivät toiveita Venäjän demokratisoitumisesta. Venäjän paluu autoritäärisempään johtamistapaan aiheuttikin suuren pettymyksen.

Erilaiset ihanteet ja kasvaneet geopoliittiset erimielisyydet ovat saattaneet Venäjän ja länsimaat kylmän sodan partaalle. Länsimaat ovat pyrkineet eristämään Venäjän esimerkiksi kauppapakotteiden avulla.

Muuttuva maailma ja nousevat talousmahdit eri puolilla maailmaa tekevät Venäjän eristämisestä vaikean ellei mahdottoman. Venäjällä on Euroopan ja länsimaiden ohella muitakin suuntautumisvaihtoehtoja.

 

Länsimaiden sijaan Venäjä on 2000-luvulla suuntautunut Euraasiaan, minkä osana maan tavoite on perustaa vuoteen 2015 mennessä Euraasian unioni. Venäjän yhteistyö Kiinan kanssa on niin ikään kasvanut merkittävästi.

Venäjä ja Kiina ovat molemmat jäseniä nousevien talousmaiden yhteenliittymässä BRICS:issä ja Euraasian alueella poliittista, taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä tekevässä Shanghain yhteistyöjärjestössä. Venäjän energiapolitiikan kannalta Kiina on myös strateginen vaihtoehto lännelle tarjotessaan valtavat markkinat Venäjän kaasun ja öljyn viennille.

Venäjän turvallisuuskonseptin mukaan Venäjä pitää turvallisuutensa suurimpana uhkana Naton laajenemista itään. Tällä on selkeä kosketuspinta vuoden 2008 Georgian sotaan sekä vuoden 2014 Ukrainan kriisiin. Venäjän reaktiota Georgian ja Ukrainan kriiseissä voidaan pitää ennustettavana, nähtiinpä reaktio hyväksyttävänä tai ei.

 

Onko Venäjä uhka Suomelle? Vastauksen kysymykseen määrittelee se, mitä Venäjä haluaa suhteeltaan Suomeen.

Venäjä pyrkii ulkopoliittisen doktriininsa mukaisesti saavuttamaan alueensa hegemonin aseman. Tämä tarkoittaa sitä, että Venäjä sallisi vaikutuspiiriinsä kuuluville maille laajan liikkumavaran siinä miten ne järjestävät sisä- ja talouspolitiikkansa, mutta Venäjällä olisi viimeinen sana niiden ulkopoliittisesta suuntauksesta. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa Suomen kannalta, määrittelee paljolti Venäjän muodossa koetun uhkan suuruuden.

Eurokriisin eri vaihtoehtoihin liittyvän vähäisen julkisen keskustelun vuoksi myös kriisin mahdolliset geopoliittiset vaikutukset ovat jääneet vähälle huomiolle. Suomen kannalta keskeisin päätös liittyy euroalueen jäsenyyteen.

Tulevaisuudessa vain liittovaltiokehitys voi pelastaa euron, mutta sen hintana Suomelle olisi päätösvallan siirtyminen kansalliselta tasolta EU-tasolle sekä erilaiset pysyvät yhteisvastuun muodot tulonsiirtoineen. Jos Suomi torjuu tulonsiirtounionin osaksi, jäävät maamme geopoliittiset näkymät avoimiksi.

 

Yhteistyö Venäjän kanssa on tulevaisuudessa edelleen mahdollista Suomelle ja Euroopalle. Venäjää ei pidä aliarvioida, mutta ei myöskään yliarvioida. Se ei ole yksinään kykeneväinen ottamaan johtavaa roolia Euroopassa tai Aasiassa. Rakentavan Venäjä-yhteistyön vaihtoehtona Euroopalle on Aasiaan suuntautuva Venäjä, jonka luonnonvarat takaavat Kiinan nousun maailman johtavaksi suurvallaksi.

Eurooppa ja Venäjä voivat ylläpitää parhaalla tavalla vakaita keskinäisiä suhteita geopoliittisessa mallissa, jossa osapuolet kunnioittavat toistensa erityispiirteitä sivilisaatiopohjaisen ajatuksen mukaisesti. Eurooppa ja Venäjä voivat olla kumppaneita, vaikka niillä on erilaiset arvot. Ne voivat hyötyä keskinäisestä yhteistyöstään kauppa- ja energiapolitiikassa ja täydentää hyvin toistensa vahvuuksia ja heikkouksia.

Venäjä on Suomelle ja Euroopalle lähtökohtaisesti mahdollisuus. Se ei tarkoita kuitenkaan, että minkäänlaiseen sinisilmäisyyteen olisi varaa, sillä suurvaltapolitiikan raadollisuus ei ole kadonnut minnekään.

 

Kirjoittaja on valtiotieteiden ja oikeustieteen maisteri (LL.M). Linden on yksi Suomen Perusta -ajatuspajan 1. lokakuuta julkaiseman Venäjä: uhka vai mahdollisuus? -kirjan kirjoittajista.

0 kommentit