mielipide / huhtikuu 5, 2013 - 14:40 / päivitetty huhtikuu 9, 2013 - 15:42

Karjalasta Kosovoon

Asun Tohmajärvellä Pohjois-Karjalassa. Matkustan paljon Keski-Euroopassa. Vietän siellä vuosittain useita kuukausia ja kirjoitan artikkeleita suomalaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Karjala ja karjalaiset nousevat noilla matkoilla mieleen tuon tuosta.

Nuorempana tein kovasti töitä, että en ”karjaloituisi”, ikään kuin provosoituisi sen enempää ihannoimaan kuin vihaamaankaan karjaloita, niin monta erilaista kuin niitä tuntui olevankin. On vieläkin.

Myöhemmin jouduin antamaan periksi. Tunnistin itsessäni jonkinasteisen karjalaisen. Juureton ja historiaton ihminen en voi olla, olinpa kuinka kosmopoliitiksi tituleerattu tahansa. Äiti Rääpyvältä, isä Andreasta. Mahdoton peittää.

 

Ei, matkoillani en ikävöi Pohjois-, Etelä-, Ylä-, Pielisen-,Vienan-, Aunuksen-, Venäjän-, Venäjän Pohjois-, Raja-, Varsinais- enkä mihinkään muuhunkaan Karjalaan. Karjala nousee mieleeni Transilvaniassa, Kosovossa, Voivodinassa, Kataloniassa ja mitä kaikkia niitä onkaan.

Mietin miten näiden alueiden ihmiset mieltävät identiteettinsä ja miten he muistavat tai pyrkivät unohtamaan vääryydet, joilla rajat on piirretty. Onko olemassa ”Karjala-kysymyksen” korjaussarjaa, josta voisi tulla vientituote?

 

Kansainvälisten suhteiden tutkija Pertti Joenniemi vieraili jokin aika sitten Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella Joensuussa puhumassa ns. Karjalan kysymyksestä.

Joenniemi pyrkii testaamaan sellaista teoriaa ja viitekehystä, joka olisi sovellettavissa vaikkapa esim. Kosovon, Kaliningradin, Gibraltarin tai Jerusalemin yhteydessä.

Lyhyesti sanottuna Joenniemen pohtima malli nojaa identiteetti-varmuuden ja fyysisen, väkivaltaan liittyvän turvallisuuden erottamiseen toisistaan. Hän tarkastelee näiden kahden turvallisuuden suhdetta, eikä siitä sen enempää.

Ilmeistä on, että maantieteellisen yhteyden menettäminen ”alkukotiin” ei välttämättä merkitse loputonta identiteettistä hätätilaa tai katastrofia. Karjalaisuushan säilyy vaikka Karjala menetettiin, on todiste.

 

Suomessa ”tautia” on hoidettu vaikenemalla ja unohtamalla. Kuka on unohtanut ja kuka ei, siihen ei tarvinne etsiä vastausta kaukaa. Virallinen Suomi on vaiennut ja unohtanut, ihmiset eivät.

Suomi ei enää koe Karjalaa suomalaisuuden alkukotina. Joenniemi on oikeassa, että Suomen itseymmärryksen lähtökohdat ovat nykyään muualla. Suomi kokee palanneensa ”kotiin”, kun on liitytty Euroopan Unioniin.

Karjalan kysymykseen liittyvät lataukset ovat laimentuneet. Unohtaminen on näyttänyt voimansa Karjalan kysymyksessä.

Mahtaako unohtamisen ja vaikenemisen konsepti toimia muuallakin? Euroopan karjaloita kiertäessäni mallin monistaminen ”hyväksi käytänteeksi” tuntuu ainakin toistaiseksi jokseenkin mahdottomalta.

 

Hyvistä koekentistä tosin ei ole puutetta. Kosovo, serbien myyttinen alkukoti ja kulttuurin kehto, erotettiin presidentti Martti Ahtisaaren runnomana Serbiasta, jotta alueelle saatiin rauha.

Ylevä tavoite oli luoda monikansallinen valtio. Se epäonnistui, eikä onnistu. Kosovon pohjoisosaan ahdetut serbit ovat nyt koko tuoreen tasavallan surkeimmassa asemassa.

Jos ja kun Serbia liittyy Euroopan Unioniin, Kosovon kysymys on saatava ainakin lakaistuksi maton alle. Serbian poliittinen johto vakuuttaa yhtenä päivänä kansalle, että Kosovo on tärkeämpi kuin EU, toisena päivänä Brysselissä vakuutetaan, että Kosovo ei ole kynnyskysymys.

 

Jokainen Belgradin katuja tallaava alemmankin koulutuksen saanut serbi osaa ulkoa Kosovo Poljessa vuonna 1389 käydyn kristittyjen ja osmanien taistelun siten kuin se on hänelle koulussa opetettu. Serbien häviämä taistelu on käännetty voitoksi.

En jaksa uskoa, että EU saisi serbit unohtamaan Kosovon menetyksen vuonna 2008. Tuolloin albaanijohtoinen Kosovo julistautui itsenäiseksi.

Virallinen Serbia lakaissee Kosovon pakon edessä maton alle, mutta unohtaminen ei käy niin helposti kuin Suomessa Karjalan. Euroopan Unioni tuskin kestää niin kauan, eivätkä sen rahatkaan riitä ostamaan unohdusta.

Ja Kosovo on vain yksi esimerkki.

0 kommentit