pääkirjoitus / lokakuu 25, 2011 - 14:04

Kieltenopetus: riittääkö poliittista tahtoa?

Mikko Nesvitski

Vaikka Karjalan vähemmistökieliä lukee tänä lukuvuonna 6 000 oppilasta, tilanne on kaukana murheettomalta. Suomen, karjalan ja vepsän opetuksen tulevaisuus riippuu nyt siitä, kuinka koulut saavat sopeuttaa alueellisen opetusstandardin opetusohjelmiinsa.

Niin sanottu valtiollinen eli yleisvenäläinen opetusstandardi on rikkomaton tabu, mutta alueelliseen standardiin on alueilla vapaat kädet käydä kiinni. Vapauden seurauksena on meillä perinteisesti sotkuinen ongelmavyyhti.

Ongelmista yksi on siinä, että kieltenopetuksessa päätösvalta ei kuulu opetusministeriölle tai piirien opetushallinnoille, vaan koulun rehtoreille. Nämä voivat opettaa kieliä äidinkielinä tai vieraina kielinä ja päättää yksinvaltiaasti, luetaanko opinahjossaan suomea ja karjalaa vai panostetaanko mieluummin englantiin tai kenties liikuntaan.

Vastuuntuntoisten rehtoreiden rinnalla on myös murheenkryynejä, jotka oivaltavat välttyä sanojensa mukaan "vähemmistökielten opetuksen tuottamasta päänsärystä". Esimerkiksi kieltä saatetaan siirtää muiden "toisarvoisten" oppiaineiden mukana lauantaiksi, jolloin kuusipäiväiseksi venynyt kouluviikko voi kohdata vanhempien vastustusta. Jälkeenpäin raportti kuuluu, ettei kieli saa riittävästi halukkaita. Keinoja on muitakin.

Alueellisten standardien luonnos edellyttää muutamaa kielituntia viikossa lisää varsinaisen kouluohjelman ulkopuolella mm. vanhempien avulla. Moniko rehtori sälyttää oma-aloitteisesti lisää vastuuta ja "päänsärkyä" harteilleen ja moniko vanhempi olisi valmis vapaaehtoiseen yhteistyöhön?

Mikäli Karjalan valtiksi halutaan korostaa vähemmistökansoja ja -kulttuuria, vähemmistökieliä on painotettava kouluissa. Kielipolitiikassa tasavallan hallituksen linjan on oltava suopea, selkeä ja luja, jottei mikään koulun rehtori päättäisi kielitunneista hetkellisen päähänpiston mukaan.

0 kommentit