mielipide / marraskuu 19, 2014 - 08:45 / päivitetty marraskuu 25, 2014 - 14:46

Kohti uutta karelianismin kukoistuskautta

Sakari Linden

Olen rakastunut Karjalaan. Mieleeni ovat syvästi vaikuttaneet jylhät aarniometsät, kauniiden mutta ajan ja ankaran ilmaston koettelemien puutalojen ympäröimät kapeat kylänraitit, pitkin kyliä astelevat lehmät ja vuohet, karjalaisen kylyn väkevät löylyt ja illalla iloisessa porukassa otetut ryypyt. Mieleeni ovat jääneet myös Petroskoin rennon tyylikkäät kuppilat, Äänisen rantabulevardi sekä metsän keskeltä pilkistävät ortodoksiset tšasounat.

Kuitenkin tärkein syy minulle lähteä kerta toisensa jälkeen venäläisen maršrutkan kyydissä kohti Karjalan kunnaita on ollut se kallisarvoinen yhteys, joka omalla kansallani on Karjalaan ja sen kansaan.

Tavattuani karjalaa puhuvia ihmisiä, onnistuttuani puhumaan heille ymmärrettävästi omaa kieltäni ja ymmärrettyäni suurimman osan heidän puheestaan, on tunteeni vastannut kadonneen sisaren jälleennäkemistä.

Kohtaamiset alati harvinaisemmiksi käyvien karjalankielisten ihmisten kanssa on myös antanut paljon ajatuksia niistä hyödyntämättömistä mahdollisuuksista, joita elävä karjalan kieli voisi tuoda suomalais-karjalais-venäläisiin suhteisiin.

 

Karjalan kansan nykytilanne on korutonta kertomaa. Karjalaiset taistelevat olemassaolostaan. Venäjän vuoden 2010 väestönlaskun mukaan karjalaisia on Karjalan tasavallassa 45 000, joista puolet puhuu äidinkielenään karjalaa. Karjalaisten lukumäärä oli tippunut kahdeksassa vuodessa 20 prosentilla. Neuvostoliiton aikana karjalaa puhui vielä 300 000 ihmistä. Nyt vaarana on koko kielen kuoleminen sukupuuttoon, sillä kieli ei siirry sukupolvelta toiselle.

Suomalaisilla on selkeä kannustin toimia karjalan kielen pelastamiseksi. Karjalan kieli on suomen läheisimpänä sukukielenä äärimmäisen tärkeä suomalaisen identiteetin kannalta. Kalevalaisuus eli itämerensuomalainen kieli- ja kulttuuritaustamme on kansamme mieli. Se on identiteettimme henkinen puoli, joka toimii vastapainona lännestä saamallemme yhteiskunnalliselle perinnölle. Suomi on ainutlaatuinen sekoitus itää ja länttä ja kalevalaisuus on siinä kokonaisuudessa itäinen vivahteemme.

 

Karjalan kielen pelastamiseksi ei ole enää kauaa aikaa. Toimeen on tartuttava välittömästi. Tärkeämpää kuin valittaa neuvostoaikana alkanutta ikävää kehityskulkua, on nähdä nykypäivän mahdollisuudet. Karjalaa puhuu yhä niin kylässä perunamaataan kuokkiva vanha mies kuin korkokengissään Petroskoin katuja kiitävä nuori nainen. Karjalan tasavallassa on olemassa lisäksi karjalankielistä mediaa, jota on mahdollista kehittää.

Tarvittava osaaminen karjalan pelastamiseksi on jo olemassa. Siihen tarvitaan vain poliittista tukea kielen varhaiskasvatuksen kehittämiseksi ja yhteiskunnallisen statuksen nostamiseksi.

Suomalaisillakin on merkittävä roolinsa karjalan pelastamisessa. Karjalan kielellä on luonnollista potentiaalia nimikkotasavaltansa symbolina ja viestintävälineenä suomalaisten kanssa.

 

Unelmani on ollut, että Suomessa alkaisi uusi karelianismin kukoistuskausi.

Karelianismin ensimmäinen aalto oli voimakkaimmillaan 1890-luvulla, jolloin eri alojen tutkijat sekä taidemaalarit, valokuvaajat, arkkitehdit, kirjailijat ja säveltäjät pyrkivät suomalaisuuden alkulähteille Karjala-harrastuksensa saattelemana.

Nykypäivänä tavoitteena ei tule olla pyrkiä etsimään Karjalasta suomalaisuutta, vaan tukea vaikeuksissa olevaa sukulaiskansaa, jota ilman myös suomalaisuus olisi köyhempää. Eihän velikään halua menettää sisartaan.

Olen haaveillut, että merkittävä määrä suomalaisia loisi yhteyksiä Karjalan tasavallan karjalankielisiin ihmisiin, matkustaisi alueelle ja seuraisi alueen tapahtumia alueen karjalan- ja suomenkielisistä tiedotusvälineistä. Karjalan kielen tulevaisuus riippuukin tämän kaltaisista kannustimista, joiden perusteella kielen puhujat kokevat kielitaitonsa ylläpitämisen ja siirtämisen tuleville sukupolville mielekkääksi.

Haaveideni yllä leijuu epäilyksen pilvi siitä, löytyykö Suomesta tarpeeksi innokkaita ihmisiä uuden karelianismin aikakauden aloittamiseksi. Uusi karelianismi tarvitsee voimavarakseen ihmisiä, jotka näkevät karjalan kielen arvon. Ihanteena tulee olla kansojen, kielten ja kulttuurien moninaisuus.

Yhdessä me suomalaiset voimme tehdä paljon karjalaisten ja heidän kielensä hyväksi. Älkäämme antako karjalankielisen kanteleen lakata soimasta.

 

Kirjoittaja on Suomalaisuuden Liiton hallituksen jäsen ja sukukansa-aktivisti.

0 kommentit