mielipide / helmikuu 11, 2014 - 14:06 / päivitetty helmikuu 18, 2014 - 14:59

Saarto ja inkerinsuomalaiset

Wladimir Kokko

27. tammikuuta 1944 päättynyt Leningradin saarto on toisen maailmansodan historian traagisimpia vaiheita. Yksi miljoona siviiliä menehtyi kaupungissa nälkään ja kuoli pommituksissa.

Inkerinsuomalaisten kohtalosta Smolnassa oli päätetty jo 24. elokuuta 1941. ”Epäluotettava” vähemmistö oli tarkoitus karkottaa Siperiaan ja Kazahstaniin. Ei vain ehditty, saksalaisjoukot valloittivat Lyssin (Schlisselburgin) Laatokan rannalla 8.9.1941 ja kaikki tiet Leningradista sisämaahan olivat poikki. Saartoon jäi noin 28 000 inkerinsuomalaista.

Leningradissa, missä pahimmilla piti selviytyä 125 gramman korvikeleivän päiväannoksella, asui suhteellisen vähän inkerinsuomalaisia. Suurin osa maa-miehistämme asui maaseudulla, missä kodin lähellä oli oma perunapelto ja «liävässä» oma lehmä. Perunat ja hapankaalitynnyri kellarissa sekä oma lehmä olivat kyllä jonkinlaisena pelastuksena verrattuna kaupungissa hallinneeseen nälänhätään. Kuitenkin pakkasena talvena 1941—42 nälkää näki paljon Inkerin maaseudullakin asuneita.

 

Kevät aina tuo mukanaan toivoa, muttei inkerinsuomalaisille maaliskuussa 1942. Smolnasta tuli käsky suomalaisväestön poistamisesta saarron renkaasta. Yhdessä maaliskuun viimeisessä viikossa kaikki suomalaiset oli karkotettava Siperiaan.

Keltossa se tapahtui niin, että piti kävellä noin kymmenen kilometrin päähän Myllyojan rautatieasemalle. Mukaan sai ottaa vain 15 kiloa tavaroita.

Myllyojan rautatieasemalla inkeriläiset laitettiin nimilistojen mukaan härkävaunuihin ja kuljetettiin Osinovetsiin Laatokan länsirannalle. Osinovetsissa heidät lastattiin kuorma-autoihin ja vietiin noin 30 kilometrin päähän järven toiselle rannalle Kabonaan.

Maaliskuun lopulla 1942 Laatokka oli vielä jäässä, vaikka jää oli jo heikko ja monin paikoin sen päällä oli vettä. Jotkut autot kaikkine ihmisineen jäivät jään alle, toiset tuhoutuivat pommituksiin, naiset vain rukoilivat ja pitivät lapsensa sylissä kiinni. Näitä «Elämän tien» uhreja on mahdotonta laskea.

Kabonassa karkotettavat taas siirrettiin härkävaunuihin ja vähintään kuukauden kestänyt Siperian matkan alkoi. Matkan aikana leipää ja keitettyä vettä annettiin hyvin harvoin. Joka vaunussa ihmiset sairastivat ja heikommat (lapset ja vanhukset) kuolivat. Näin menehtyi vielä pari tuhatta inkerinsuomalaista, joilla ei ole edes hautaa, ruumiit vain jätettiin radan varrelle...

Näin Leningradin saarto päättyi inkerinsuomalaisille ja heidän selviytymistarina Siperiassa alkoi. Paluu kotikonnuille käytännössä tuli heille mahdolliseksi vasta Stalinin kuoleman jälkeen.

 

Kirjoittaja on Pietarissa asuva Inkeri-liiton hallinnon jäsen.

0 kommentit