mielipide / helmikuu 6, 2013 - 10:33 / päivitetty helmikuu 12, 2013 - 14:35

Sotavankina jossakin keskellä Suomea

Paula Autio

Katselin Karjalan Kansallisen teatterin Sinitaivaan alla -näytelmää Mikkelissä kuin se olisi kappale kotiseutuni historiaa.

Kolmen sotavangin kohtalo – ja onni – oli päätyä vankileiriltä maatilalle, joka oli jossakin keskellä Suomea. Heistä kaksi pääsi pakenemaan ennen sodan loppumista.

Olen kotoisin aika keskeltä Suomea. Äitini kertoi, että hänen kotitalossaan oli ollut venäläisiä sotavankeja, samoin monessa naapuritalossa Tikka-nimisessä pikkukylässä. Yhdessä vanhan isäntäväen ja alaikäisten lasten ja nuorten kanssa sotavangit olivat tehneet peltotöitä ja metsätöitä, hoitaneet karjaa, keränneet satoa ja metsän marjoja, käyneet järvellä kalastamassa ja uimassa, ja illoin osallistuneet nuorten menoihin. Sotavangit olivat oppineet vähän suomeakin.

Luulen, että sodanaikaiset tuttavuudet kotirintamalla liennyttivät asenteita ja lämmittivät tunteita toisen maan kansalaisia kohtaan. Äitini kertoi paljon sotavangeista, he olivat olleet mukavia poikia. Pappa oli kerran vienyt vangeille takit ja housut. Seuraavana yönä he olivat kadonneet. Toivottavasti mummolan sotavangit päätyivät Ruotsiin.

 

Sota-aikana vankileireillä oli pulaa ruoasta, ja näytelmän mukaan se oli syynä siihen, että vangit sijoitettiin maatiloille tekemään miesväen ja hevostenkin työt. Kynnelle kykenevä miesväki ja hevoset olivat joutuneet rintamalle.

Isäni kotona ei ollut sotavankeja vaan Karjalan evakkoja, jotka osallistuivat samalla tavalla maatilan töihin talon vanhan isännän ja tyttärien kanssa. Hevonen oli ollut sodassa, jopa kaksi kertaa, ja tuli aina terveenä takaisin. Vanha tätini kertoi, että hän oli sota-aikana koko kylän hevonen, joka veti auraa ja rekeä.

Ammuskelusta tai vihamielisyydestä tuolla Pohjanmaalla ei tiedetty mitään. Jokaisen paikkakunnan hautausmaalla on kaatuneiden muistomerkki ja kaatuneiden hautausmaa, johon on haudattu sodan uhreja jokaisesta kylästä ja suvusta.

 

Sinitaivaan laulu oli kuin jatkoa Kokkolasta tulleen teatteri Iltatähden esitykselle ”Täällä Pohjantähden alla”. Väinö Linnan klassikkonäytelmä oli väkevä kuvaus Suomen itsenäisyysajan henkisestä murroksesta ja sisällissodan vaiheista pienessä Pentinkulman kylässä.

Torpparin perheen vanhin poika ajautuu työväenliikkeen kautta vallankumouksen osallistujaksi ja punakaartin päälliköksi. Hänet tuomitaan lopulta kuolemaan väärin perustein, mutta rankaiseminen muuttuu elinkautiseksi ja lopulta armahdukseksi.

Tässä näytelmässä katsojan tunteita ravisteltiin vankileirikuvauksella ja sisällissodan väärinkäytöksillä, jotka ovat Suomen itsenäisyyden alkuvuosien onnetonta historiaa.

 

Mietin, miksi nämä sodan kuvaukset tulevat yhä useammin esille teatterissa, kirjallisuudessa, elokuvissa ja televisiossa. Onko tullut tarve avata sanaiset arkut, avata sielujen aristavat haavat ja puhdistaa ne, jotta niiden hoitaminen terveeksi voisi alkaa.

Sinitaivaan laulu on tarina murheesta ja uhreista sodan ajoilta näihin päiviin asti. Jäljelle jäi uhreja ja kärsiviä meillä ja siellä, eikä voittajia missään.

Sinitaivaan alla on kuin Murheen ristin muistomerkki. Sen alla voi löytää toivon kipinän siitä, että ihmiset osaisivat elää sovinnossa, toisiaan kunnioittaen ja rakastaen.

0 kommentit